Laavlaav♥

No niin. Siinähän se sitten meni. Se viiden viikon kesäloma. Ja tiedättekö mitä? Minua ei haittaa tippaakaan, että työt alkoivat. Ei ahdistusta, ei elämänrytmipaniikkia. Minä olen pelkästään vain onnellinen. NIIN onnellinen. Tämä kesä oli paras pitkään aikaan. Ehkä paras ikinä.

Ulkomaalaisystävämme siis tulivat käymään juuri viimeisiksi lomapäivikseni. En muistanutkaan miten sydämellisen ihastuttavan, vilpittömän lämpimiä ja välittäväisiä ystäväni oikeastaan ovatkaan. Oikeasti, olen vieläkin yhtä hymyä. ♥

Enkä nyt väitä etteikö minulla olisi Suomessa vastaavia ystäviä, minusta vaan on ihanaa (en koskaan käytä sanaa ihana, mutta tähän se sopii) taas muistaa miten läheiset ja oikeasti merkitykselliset välit meillä kaikilla on tuhansien kilometrien välimatkasta huolimatta. Puhumattakaan (joidenkin kohdalla) vuosista. Voi itku. Ihan oikeasti melkein itkettää, kun ne ovat niin tärkeitä minulle.

Ensi kesänä menen heti kesän alussa häihin, sinne ulkomaille. Kyllä, sekin liitto sai alkunsa Suomessa. Ja toisaalle, kaukana kaukana täältä, ystävälleni syntyi juuri pikkuinen poikavauva. Hänestä tuli papi. En melkein meinaa kestää tätä kaikkea onnea ja auvoa. Voi voi voi. Ja oi. ♥

Niin, siis viimeisten lomapäivien aikana tapahtui kaikenmoista; yhtenä iltana grillasimme kotipihallani, josta lähdimme baariin. Seinänaapurini ei grillijuhlista kuitenkaan pitänyt, vaan vilkutti raivoissaan pihavaloja klo 22.50 kuin valomerkkinä ikään (lopulta lähdimme ennen 23.40). Hän myös lähestyi minua seuraavana aamuna kirjeellä. Tämä kaikki olisi kovin ymmärrettävää jos juhlisin täällä taukoamatta, tai jos hänellä olisi ollut seuraavana päivänä työpäivä, mutta ei. Muistaakseni pidin viimeksi jonkin sortin juhlat viimeksi lokakuussa ja hänen työnsä alkoivat vasta neljän päivän päästä. LISÄKSI toinen naapurini itse asiassa kehoitti minua kutsumaan kaverini grillaamaan pihallemme.

No, nyt minua ärsyttää naapurini entistä enemmän. En ymmärrä tuollaista niuhottamista. Mutta silti muistoissani on ihanat ystäväni. Jotka siis näkivät kotini ensimmäistä kertaa.. kuin myös naapurini pihavalon. Olisin toki informnoinut häntä juhlista, jos niistä olisin etukäteen tiennyt, vaan eloni on melko hektistä, enkä aina tiedä mitä ilta tullessaan tuo. Joten nyt jäi kyllä jonkinmoinen ärsytys naapuriani kohtaan, varsinkin kun normaalisti häntä kovin ajattelen; en kuuntele musiikkia tai katso televisiota illalla olohuoneessa, ettei hänelle aiheudu häiriötä. Luulisi, että yhdet juhlat pari kertaa vuodessa kestäisi. Mutta ei. (Hän on muuten ennenkin koputellut seinään jos juttelen jonkun kanssa yöaikaan.) Pitääkö minun nyt alkaa pyytää lupa ystävien käymiseen? "Kop kop. Anteeksi, saako Liisa nyt tulla luokseni kylään, me saatamme puhua yli yhteentoista? Sopiiko?"

Jaa.. no, antaa olla. Asiasta toiseen... Sitten vietimme elämää mökkimaisemissa. Ystäväni istuivat laiturilla kuunnellen hiljaisuutta. Keskustelimme asioista. Elämästä. Toiveista. Pettymyksistä. Kaikesta. Välillä istuimme hiljaa. (Se on hyvin yli kymmeneltä hengeltä yhtaikaa.)

En edes kykene sanoin kuvailemaan miten hienoa oli. Taas kerran. Itkuhan tässä tulee. Oikeasti, olen niin pakahduksissa, etten tiedä mitä kirjoittaa. En vain tiedä. Ulkomaanelävät lähtivät sunnuntaina ja minä menin töihin maanantaiaamuna hymyssäsuin. Miten muutenkaan. En minä tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän. ♥Laav.♥